Kuvat © Mika Peltomaa Photography, ethän kopioi!
Kaasot, chek!
Bestman, chek!
Sulhanen, paikalla.
Seisoimme hetken isän kanssa kirkon ovella, kun isä oli ensin oikonut tyttärensä laahuksen.
Sitten suntio painoi jotain nappulaa ja kanttori alkoi soittaa tätä:
Morsiustyttö lähti kävelemään meidän edellä kantaen sormustyynyä.
Jätettiin vähän iskän kanssa väliä ja lähdettiin sitten liikkeelle.
Isä mutisi jossain välissä, että mennään liian kovaa ja hidastimme hieman.
Joku morsian kirjoitti joskus, ettei saisi katsoa vieraita alttarille mennessä, kun rupeaa itkettämään.
Minä katselin ja nyökkäilin ja hymyilin kuin jakoavain. Naureskelin mielessäni työkaveriani, joka näytti krapulaiselta ja kummastelin erästä vierasta, joka oli kyllä tuttu, mutta en aluksi tajunnut mitä hän tekee häissäni. (Kaverini tyttöystävä, jota en ollut nähnyt.)
Eikä minua itkettänyt. Miksi olisi? Ei meidän vieraat nyt mitenkään hirveitä ole...
Minua vain hymyilytti, aamun potrettikuvien jännitys oli kaikonnut ja olin vain suunnattoman onnellinen. Siinä kävellessäni viimeistään tajusin, että tämä on meidän päivä ja tästä otetaan kaikki irti.
Isäkin näyttää näissä kuvissa niin huojentuneelta; tyttärestä ei tullutkaan vanhaapiikaa! Jes!
No ei vaan, uskoisin, että tämä oli isällekin hieno kokemus, eipä hänellä muita tyttäriä olekaan ja luulisin, että jokainen isä haluaa saattaa sen pikkutyttönsä sinne alttarille.
Seuraavaksi jäädäänkin sitten jännittämään sanottiinko me "Tahdon" vai jotain ihan muuta?
Blogissa on nyt parin päivän hengähdystauko, koska lähdemme huomenissa äidin kanssa Tallinnaan jouluostoksille.
(Muistakaa äänestää... vink vink)
Kivaa viikonloppu kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano nyt sinäkin jotain.