Miksi mennä naimisiin?

Miksi tosiaan?

"Ajateltiin pitää kalliit bileet, kun kukaan muu ei niin tee."
Näin vastasimme jollekkin uteliaalle... :)

En ole muutamaan vuoteen ollut häissä. Serkkuni ovat lähes kaikki jo avioituneet ja osa eronneetkin, pikkuveljeni tallustelee alttarille varmaan 2016. Järkytyin, kun tajusin, että miehen sisaruksista vain yksi on naimisissa. Luulin, että mieheni on se viimeinen mohikaani, ei, hän onkin 2/4.

Onko avioliitto kuopattu ajatus?
Ei avoliitossakaan mitään vikaa ole. Mutta...

Tiesin aina, että menen naimisiin. Jonain päivänä, sen Herra Oikean kanssa.
Sitä oikeaa vain ei tahtonut näkyä missään, kukaan ei tuntunut mieheltä, jolle isäni minut alttarilla luovuttaa. Ennen kuin nyt. Minä tyttö polkaisin hääsuunnittelut käyntiin siltä istumalta, kun sain kihlan sormeeni.

Mutta miksi? 
Jos avioliitto olisi ajatuksena vanhanaikainen ja täysin turha, niin miksi sitten homojen ja lesbojen oikeutta mennä kirkossa naimisiin niin hanakasti puolustetaan?
Miksi sitä vastutetaan sanomalla, että avioliitto on pyhä ja plaaplaa ja samalla tuhannet parit vuodessa eroavat?

Minä en mene naimisiin käytännön syistä.
En rahasta, en muuttuakseni perheeksi, en perintöasioiden vuoksi. Päin vastoin, avioliitto tuo vain vähän enemmän paperitöitä, koska haluan tehdä avioehdon lisäksi myös testamentin.
En mene naimisiin ollakseni parempi nainen. Että voisin egoilla "pikkutytöille", jotka eivät ole edes rouvia... Oikeastaan minua välillä vähän hirvittää, että vuoden päästä minua rouvitellaan, en enää olekkaan neiti! Tuntuu, että vanhenisin kertaheitolla kymmenen vuotta.

Minä menen naimisiin, koska rakastan miestäni ja koska haluan olla hänen kanssaan lopun elämääni. Hyvässä ja pahassa. Minä uskon avioliittoon, koska omat vanhempani ovat olleet yli 30 vuotta naimisissa. Minä uskon, että avaamalla suunsa ja puhumalla voi saada asiat onnistumaan. Minä uskon, että jos molemmat ovat valmiita tekemään kompromisseja suhteen vuoksi, niin me siinä onnistumme. Eikä meillä mitään ongelmia olekkaan, ylitsepääsemättömiä ainakaan, aikuisiahan tässä jo ollaan. Minä uskon, että rakkauteen voi kasvaa. Se alkuhuuma ei ole rakkautta, se on jotain ihan muuta, mutta kun huomaa kasvaneensa siihen, se on hienoa, parasta maailmassa.
Rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Tottakai sitä myös pelkää. Avioeroakin. Mitä jos käykin niin? Jos en halua nähdä häntä enää koskaan? Mitä jos tapahtuu jotain mitä en voi antaa anteeksi?
Vielä enemmän pelkään kuitenkin, että tapahtuu jotain sellaista, joka erottaa meidät iäksi, kuten puolison kuolema, se olisi hirveää. (Emme tietenkään elä ikuisesti, mutta tarkoitan sitä, että tässä muutaman vuoden sisällä. Liian pian, you know what i mean...)

Sanon aina, ettei elämässä saa mitään, jos ei yritä. En olisi tässä pisteessä, eikä minulla olisi sitä kaikkea rikkautta elämässäni ja mukavia muistoja, jos en olisi yrittänyt.
En kadu mitään, kaikki valintani ovat aina olleet omalla tavallaan oikeita.
Niin uskon myös tästä elämäni suurimmasta valinnasta, matkasta joka alkaa 15.8.15, kun minusta tulee rakastamani miehen vaimo.

Pelottaako ketään muuta?