Falling In Love

Kerronpa teille nyt, että miten tapasin tulevan aviomieheni, halusitte tai ette.

Tiedättekö sanonnan, ettei kannata mennä merta edemmäs kalaan?
Meille kävi niin.

Kun loppukesästä 2007 kävelin uuden työpaikkani sivuliikkeen takaovesta sisään, katsoin ohimennen tulevaa sulhastani silmiin. 
Olin viikon työkomennuksella sivuliikkeessä vähän hyllyjä järjestämässä ja laittamassa hintoja. Tarratulostimessa on kaksi asetusta, hinnaton ja hinnallinen tarra. Siihen aikaan, kun joku vaihtoi asetusta, miltä koneelta tahansa, kaikki koneet sylkivät samaa tarraa. Mies tarvitsi varastossa hinnattomia lappuja ja minä hinnallisia ja välillä minun kone sylkee hinnattomia, kun mies on vaihtanut varastossa asetusta. Olen vieläkin ihan varma, että teki sen tahallaan, varsinkin kun kävin välillä varastossa karjumassa, että voisiko mahdollisesti laittaa asetuksen takaisin, kun on omansa tulostanut?

Ruokatunnin aikaan yhteinen työkaverimme kysyi minulta, että koska olen menossa syömään. Vastasin etten tiedä. "Eikun ajattelin, että Jani on menossa nyt syömään, että jos haluat mennä sen kanssa." Sulhaseni kiistää, että hänellä olisi ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Mutta en minä silloin varastomiehellemme lämmennyt, olin parisuhteessa ja asuin yhdessä toisen miehen kanssa. Olimme työkavereita ja näimme joskus aamuisin, kun mies ajoi tavaroita pääkallopaikalle, jossa itse olin varsinaisesti töissä. 

Parin vuoden päästä sain siirron siihen toiseen liikkeeseen töihin. Minun piti olla täällä töissä pari kuukautta, mutta olen ollut täällä nyt..ööö...viisi vuotta..?

Muutama vuosi meni mukavasti, rupesin rakentamaan omaa kotia maalle ja parisuhdekuviot muuttuivat ja niiden myötä muutin takaisin tänne Huittisiin.

Jossain välissä huomasin, että parisuhteeni alkoi hiipua ja vietin työmaalla kahvitaukoni mieluusti Janin seurassa. Itse asiassa, "vitsailimme leikkimielisesti" 11.11.11, että menemme maistraattiin vihittäväksi, kun olisi niin helppo päivä muistaa.
Aloin tajuta, että minulla taitaa olla tunteita Jania kohtaan ja että parisuhteeni ei oikein kukoista, varsinkaan, kun mies ei halunnutkaan muuttaa maalle.

Vatvoin todella paljon parisuhdettani ja orastavia tunteitani...iik..työkaveriini!
Olin ihan pihalla, että mitä tehdä, kunnes tajusin jotain, hyvin arkisen asian kautta.
Olin rakennuksella vanhempieni kanssa ja äidillä oli kesänuha. Yhtäkkiä siinä rakentamisen lomassa isä halasi äitiä, voivotteli nuhaa ja sanoi, ettei ollakkaan tänään vielä halattu. Meinasin itkuun revetä, tilanne oli niin aito ja sitten tajusin, että minä en koskaan halaile mieheni kanssa... ja minun vanhempani ovat olleet naimisissa 30-vuotta! Että jos mies ei viiden vuoden jälkeen halaa minua, niin tuskin 30 vuoden jälkeen edes puhumme toisillemme... 
Se pysäytti, iski vasten kasvoja. 
Jätin exäni kesällä 2012 ja aika pian sen jälkeen menin Janin kanssa treffeille.

Aluksi pidimme suhteen salassa, vaikka se taisi olla enemmänkin sellainen julkinen salaisuus. Kaikki varmaan tiesi, mutta me ei tiedetty, että ne tiesi. ;)
"Tulimme kaapista" firman pikkujouluissa marraskuussa, kun pakotin Janin laittamaan kravatin sävysävyyn mun hameen kanssa (emmekä pystyneet pitämään näppejämme irti toisistamme bussimatkalla).
Miksi sitten salailu? Varmaan siksi, että emme todellakaan tienneet paljonko pomomme riemastuu työpaikkaromanssista, joissain firmoissa kun heilastelu työkaverin kanssa on kielletty. Mutta eipä siinä ole mitään ihmeellistä ollut, ehkä huvittavia tilanteita on tullut uusien työkavereiden kanssa, jotka eivät meidän suhteesta ole tienneet.

Viime vuonna muutimme saman katon alle ja minä sain vihdoinkin isännän tilalle. Jani on jopa tottunut hevosiini, niin että voi ottaa ne itsenäisesti sisälle. Olen näiden muutaman vuoden aikana tajunnut, että en ole ennen edes kunnolla rakastanut ketään, vaikka olen niin luullut. Tämä tunne on niin paljon erillainen, kuin koskaan ennen.

Jani on kiltti ja huomaavainen, rauhallinen ja toimelias.
Nytkin on tuolla navetan kattoa korjaamassa isäni ja veljeni kanssa. Aina se suostuu lähtemään kuskiksi hevosnäyttelyyn, hakemaan huonekaluja ympäri maakuntaa, rakentamaan uutta ja korjaamaan vanhaa. Saattaa siivota vapaapäivänään koko talon ja ostaa mulle naistenpäivänä suklaata. 
Jani on tasoittanut, ainakin vähän, mun räiskyvää egoani ja saanut mut aikuistumaan sen verran, että pystyn ajattelemaan jotain muutakin, kuin itseäni. Vaikka hän on mua kahdeksan vuotta vanhempi, ei se lapsenmielisyys ja pikkupoika silti ole kadonnut mihinkään. Rakastan sitä, että voidaan laskea kaidetta tai hypätä pommilla uima-altaaseen. Puhua ihan mitä sattuu ja pussailla kaupassa. Joskus Janin 10v tytär taitaa vähän hävetä meitä. ;)

Jotenkin aina olen tiennyt, että menen joskus naimisiin, mutta koskaan kenenkään kanssa ei ole tuntunut siltä, että tämä on se mies, jonka kanssa menen alttarille. Paitsi nyt. Alusta asti olen pystynyt kuvittelemaan Janin rinnalleni loppuelämäksi.

Jos joskus muru luet tätä, niin minä rakastan sinua.

Tuli sen verran pitkä teksti, kiitos, jos joku jaksoi läpi lukea, että kerron meidän kihlauksesta joku toinen kerta.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Kuvat pixabay.